Motivoivaa tiedekasvatusta?

Muutama viikko sitten sain pyynnön puhua motivaatiosta tiedekasvatuksessa. Aihe koukutti heti, koska opetuksen keskeisiä kysymyksiä on oppilaan motivoiminen. Luulen, että aivan jokainen kasvatus- ja opetustyötä tekevä on tätä pohtinut.

Aihetta tutkiessa selvisi heti, että motivaatio on monipuolinen ja -ulotteinen käsite. Luonnontieteiden opetuksessa motivaatiota on tutkittu paljonkin, mutta helppoa sen tutkiminen ei ole. Motivaatio sekoittuu helposti asenteisiin ja käyttäytymiseen. Helpointa onkin lähteä purkamaan asiaa omasta lähtökohdastaan käsin. Mikä minua motivoi? Miten tunnistan motivaation itsessäni ja oppilaissani? Millaiset tilanteet tiedekasvatuksessa synnyttävät motivaatiota tai millaiset tilanteet tukevat sitä?

Minua motivoivat ainakin fysiologiset tarpeet: tarvitsen ruokaa, haluan olla terve ja minulla on perhe. Asiat, jotka liittyvät edellä mainittuihin, ovat kiinnostavia ja motivoivia.

Kun taas pohdin tiedekasvatuksen näkökulmaa, havaitsen paljon innostusta ja motivaatiota maaliskuun lopussa järjestetyssä Tutki-Kokeile-Kehitä -finaalissa. Paikalla oli 30 tieteisiin tai teknologiaan liittyvää projektia, joita esittelivät lapset ja nuoret aina kuusivuotiaista lukion päätösluokille. Mistä tiedän heidän motivaationsa olleen korkealla? Varmasti en tiedäkään, mutta näin voin olettaa, koska näin sen heidän silmistään, käsiensä liikkeistä ja kehonkielestään, innostuneesta puheestaan, jännittyneisyydestään sekä halusta kertoa, mitä on opittu ja mitä kaikkea halutaan oppia lisää. Tilaisuudessa valitsi iloinen ja hyväksyvä ilmapiiri – jokainen sai tuoda esille juuri sen asian, mitä osaa parhaiten. Arvosanoilla ei ollut merkitystä.

Nuoret TuKoKe-finalistit työpajassa Kumpulan kampuksella 27.3.2015

 

Tosiaan arvosanoilla ei TuKoKe:ssa ole merkitystä, ei myöskään sillä, miten hyvä on kirjoitus- tai puhetaito. Tärkeimpänä nousee esille se, miten osoitat oman motivaatiosi: oletko innostunut, haluatko toimia asian parissa, tuoko se sinulle tyydytystä ja mielihyvää. Onko koulussa mahdollista tuoda esille omaa osaamistaan? Onko mahdollista saada onnistumisen kokemuksia, vaikkei arvosanat yltäisivätkään ikinä edes seiskan yläpuolelle? Miten motivoimme niitä lapsia, jotka eivät kerta kaikkiaan sovi koulujärjestelmän asettammiin raameihin ja arvosanajärjestelmään? Onko niin, ettei näistä lapsista voi tulla hyviä insinöörejä tai tutkijoita? Näen TuKoKe:n motivoivana ja eriyttävänä toimintana juuri tällaisia lapsia varten.

Toinen lähelläni oleva teema on tiedekerhot. Oppilas viihtyy kerhossa ja on motivoitunut, kun hän tulee kuulluksi, saa mukana olemisen ja onnistumisen kokemuksia, saa olla suunnittelemassa toimintaa, osallistuu arviointiin ja voi kokea, että hänet huomioidaan yksilönä. Hyvä kerhonohjaaja, riittävän pienen ryhmän kanssa ja itse innostuneena, pystyy tarjoamaan oppilaalle juuri tällaisia kerhoja. Puhumme laadukkaasta kerhotoiminnasta. Olisiko sama mahdollista myös oppitunneilla? Miten tämä istuu luonnontieteiden opetukseen, jossa vuorovaikutuksen lisäksi on huomioitava monta muuta asiaa, esimerkiksi turvallisuus laboratoriotyöskentelyssä? Tätä olen pohtinut ja tästä olen tehnyt havaintoja. Motivoiva luonnontieteiden opetus on mahdollinen oikeastaan hyvinkin pienin keinoin. Ehkä tärkein niistä on opettajan oma innostuneisuus ja motivaatio.

Motivaatio tiedekasvatuksessa -webinaari katsottavissa osoitteessa

http://luma.fi/videot/3613/webinaari-motivointi-luonnontieteisiin-ja-kerhotoiminta

Teksti: Merike Kesler, erityisasiantuntija Kehittämiskeskus Opinkirjo

Kuva: LUMA-keskus Suomi