tiistai 22. elokuuta 2017

KEHITTÄMISKESKUS OPINKIRJO JA ULTIMATE MISSION















Koulut, päiväkodit ja oppilaitokset toteuttavat yhteiskunnallista tehtävää. Niissä säilytetään ja uusinnetaan mennyttä ja uudistetaan tulevaan. Suunnan määräävät yhteiskunnan määrittämien perusteiden ja tavoitteiden suunnassa organisaatioissa työtään tekevät ihmiset.

Opettajilla ja koulutuksenjärjestäjillä on suomalaisessa koulutusideologiassa ja toimintamallissa kansainvälisesti verrattuna poikkeuksellisen vahva autonomia. Tutkijat arvioivat tämän olevan eräs keskeisimmistä syistä korkeaan koulutustasoomme ja erinomaisiin oppimistuloksiin. Tällainen järjestelmä on mahdollinen vain niin, että maassa on vahva yhteinen näkemys koulutuksen merkityksestä hyvän tulevaisuuden rakentamisessa. Näin on Suomessa ollut ja näin on oltava myös jatkossa.

Tärkeä osa korkeaa koulutustasoamme ovat myös tavoite- ja päämäärälähtöiset opetussuunnitelmat. Opetushallituksen antamilla opetussuunnitelmaperusteilla luodaan kansallinen linja, jonka käytännön pedagogiset ratkaisut ovat opettajan ja yhteisön itsensä päätettävissä. Tällainen ideologia antaa parhaiten tilaa oppijan yksilöllisten tarpeiden huomioon ottamiselle.

Koko koulutusketju varhaiskasvatuksesta aina korkea-asteelle, taiteen perusopetukseen, aikuiskoulutukseen ja vapaaseen sivistystyöhön on yhteiskunnallista toimintaa. Yhteiskunnan muuttuessa on koulutuksenkin muututtava. Tutkimuksen ja koulutuksen tulisi suunnata ja johtaa muutosta, ei vain toimeenpanna sitä tai reagoida siihen.

Koulutus rajapinnalla

Tasa-arvoisten koulutus- ja varhaiskasvatuspalveluiden turvaaminen vaatii uusia toteutusratkaisuja. Yksi todennäköinen, tavoiteltavakin suunta, erityisesti harvaan asutuilla seuduilla, ovat kampus-ratkaisut. Niille kootaan palveluita varhaiskasvatuksesta vapaaseen sivistystyöhön, vanhusten huoltoon, kirjastoihin, liikunta-, kulttuuri ja vapaa-aikapalveluihin jne.

Kun kouluista tulee jatkossa entistä enemmän monitoimitiloja, on luontevaa, että siellä on myös nuorten harrasteisiin ja vapaa-ajan viettoon liittyvää toimintaa. Lisäksi olisi hyvä, että mukana olisi myös aikuis- ja vanhusväestön harraste- ja vapaa-ajan toimintaa.

Jatkossa kouluja voisi viedä myös osaksi kauppakeskuksia ja muita yhteisöjä kuten esim. korkeakouluja ja tiedepuistoja. Miksei koulu voisi olla yksi kerros kauppakeskuksessa?  Yhteistoiminnasta tulee olla tietysti selkeät pelisäännöt, joiden mukaan toimitaan.
 
Opettajien rooli rajapinnoilla tehtävässä työssä

Uudet yhteistyökombinaatiot turvaavat laatua, koska seinistä ja rakennuksista voidaan säästää, tiloja ja välineitä käyttää maksimaalisesti. Samaan aikaan saadaan kerätyksi tunteja niin, että opettajavirat saavat kelpoisen hoitajan ja oppijat laadukasta opetusta. Kouluverkko ei saa kuitenkaan mennä liian harvaksi, koska se johtaisi väistämättä ylipitkiin koulumatka-aikoihin. Varhaiskasvatuksen ja peruskoulun on aina oltava lähipalvelua. Tämä tarkoittaa sitä, että niissä on voitava päivittäin kotoa käydä.

On tärkeää, että opetushenkilöstön työtehtävät ja niihin osoitettu aika ja muut resurssit ovat selkeästi määritetyt. Näen tämän mahdollisuutena saada värikkäämpi ja motivoivampi toiminta- ja työympäristö opettajille.

Johtaminen ja esimiestyö ovat aiempaakin merkityksellisemmässä roolissa kampus-ratkaisuissa. On välttämätöntä, että ensisijainen vastuu johtamisesta on oppilaitosjohdolla. Silloin parhaiten voidaan turvata se, ettei koulutusta, lapsia ja nuoria alisteta muun toiminnan alle. Rehtoreiden työkuormalle ja työkuvalle tämä tuo lisää vaativuutta ja raskautta. Ehdoton edellytys tälle kehitykselle on riittävästi resursoitu apulaisrehtori- ja apulaisjohtajajärjestelmä ja jatkuva laadukas johtamiskoulutus.

Tulevaisuuden "ultimate mission” ja Opinkirjon rooli?

OAJ:n Eettisen neuvottelukunnan ns. Comeniuksen valassa sanotaan opettajan tehtäväksi mm. ”…uudistaa ja välittää ihmiskunnan yhteistä tieto-, kulttuuri- ja osaamisvarantoa.” Suuret tulevaisuuden haasteet, kuten ilmastomuutos, biodiversiteetin kapeneminen, väestön kasvu, suurten väestöliikkeiden ja kulttuurien kohtaaminen, energiakysymykset, makea vesi, on syytä pitää mielessä, kun mietitään, mikä on työmme ”utimate mission”.

Olosuhteet ja toimintaympäristö tulevat muuttumaan ennennäkemättömällä tavalla. Muutosten havainnointi ja ymmärtäminen on tärkeää, jotta niiden kanssa osataan toimia järkevästi. Yleensä organisaatiot pyrkivät perustelemaan olemassaolonsa merkityksellisyyttä mission ja vision kautta. Sitä tekee myös Kehittämiskeskus Opinkirjo. Kun missio ja visio rakennetaan verkostomaisesti yhdessä muiden toimijoiden kanssa, siihen tulee uusia ajatuksia, lopputulemaankin uusia sävyjä. Näin niillä on myös enemmän kantopintaa.

Ehkä kompleksista systeemiä ei pidäkään pyrkiä kovasti johtamaan, vaan siinä tulee luoda sosiaaliselle ja kulttuurilliselle evoluutiolle tilaa ja toimintaedellytyksiä. Itse organisoituvat verkostot ovat osoittaneet tehokkuutensa varsinkin sosiaalisen ja kulttuurillisen lisäarvon tuotossa.


Olli Luukkainen

Kirjoittaja on Opetusalan Ammattijärjestö OAJ:n puheenjohtaja. 
Opetusalan Ammattijärjestö OAJ on Kehittämiskeskus Opinkirjon jäsenjärjestö



keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Sunnuntai 11.6.17 - Syvästi järkyttynyt, mutta kokemuksesta kiitollinen!

Tää päivä oli ihan käsittämätön: mielenkiintonen, magee, järkyttävä! Herätessäni en meinannu ymmärtää, miks ihmeessä herään kaks kertaa mun sängyn levysestä vuoteesta, miks ulkoolt ei kuulu lintujen lauluu: miks herään keltasten taksien tööttäilyy (kun tööttäily on New York Cityssä laitonta! (Miks herään ylipäänsä New Yorkista oli sekin toki mainio ajatus)). Ja sit mä muistin: ainiin, mähän tykkään kirjoittaa ja olla mieltä, siks mä oon täällä! Ja siks mä kirjotan nytkin tätä tekstiä.

Yövyimme viime - ja yövymme seuraavanakin - yönä hotellissa Broadwaylla, ehkä siisteintä ikinä! Alla valokuva aivan hotellimme tuntumasta. Kuten kuvasta huomaa, ulkona oli KUUMA jo ennen aamukahdeksaa!


Päivän ensimmäinen turistikohde (mahtavaa kerranki leikkiä luvalla turistia ja kuvata kaikki ympärillä oleva, ei sitä Helsingin keskustassa ihan joka kerta uskalla tehdä, vaikka mieli tekiski) oli Empire State Building! Se on ihan JÄRKYTTÄVÄN kokonen! Ja, ylläri kyllä, ylhäällä tuuli ihan hulluna! Mut oli se kyllä magetaa, ja kuten sanotaan kliseisesti: aikanen lintu madon nappaa - me ei jouduttu jonottaa YHTÄÄN! Vinkkinä muillekin Suomesta tuleville: hyökätkää Empire State Buildingille heti ekana aamuna New Yorkiin lennettyänne, sillon ootte vielä kotimaisessa unirytmissä, ja jonottamisen voitte unohtaa kokonaa!


Tähän väliin: kattokaa noita autoja! Ne on niiiin pieniä! Katolta todella näki koko Manhattanin!



Empire State Buildingin jälkeen aloimme porhaltaa kohti Brooklynia. Näimme toki pakollisen Brooklyn Bridgen, josta siitäkin on alla kuvaa, mutta näimme paaaljon muutakin: Vapauden patsaan, kuumuuden tyrmäämiä turisteja, läjäpäin erilaisia pikkuliikkeitä, New York Cityn metron (oma kokemus sekin…), Central Parkin, ihan kaiken! Aurinko porotti koko päivän ihan hulluna, oli niin järkyttävän kuuma ettei mitään määrää! Ei sitä meinannut uskoa todeksi, kun on tottunut tällaiseen kotoisaan plus kymmenen ja vesisateeseen, ja yhtäkkiä lämpötila keikkuu yli kolmenkymmenen, kääk! Onneksi oli hyvät kengät joilla kävellä, ja lisäksi toki niiiin älyttömän paljon kaikkea uutta nähtävää, ettei millekään muulle jäänyt ajatuksissa tilaa.


Tän yllä olevan kuvan nappasin muistoks siitä, kuinka korkeita rakennuksia siel oikeesti oli. Toi on ihan mieletön!

Pakko kuitenkin sanoa, että vaik tääl on paljon kaikkee mielenkiintosta ja siistii nähtävää, oli oikeesti tosi järkyttävää nähä, kuinka täyteenpakattu kaupunki tää New York City on. Rakennukset ei oo vaan korkeita vaan myös älyttömän leveitä, sellasii järkäleitä! Vaikka joo ne on tosi näyttäviä ja hienoja, oli se ihan kamalaa huomata miten paljon pelkästään tää mesta kuormittaa ympäristöä. Mietin kun kone laskeutu että miten ihmeessä tää maa jaksaa kantaa kaiken tän. Ja eihän meillä mitään varmuutta siitä oo että se jaksaiskaan, et se kestäiskään kaiken tän. Järkyttävää on myös huomata tää autojen määrä liikenteessä - ja niiden autojen koko. Julkisen liikenteen kulkuneuvot painelee menee melkee tyhjillään, pyörällä liikkuvii on suhteessa ihan liian vähän, kaduilla seisoo karsee haju kun tuulikaa ei yllä korkeitte rakennuste väliin ja lämpömittarin lukemat on karseen korkeella, katujen varret on täynnä roskia ja hanasta tulevaa vettä ei voi juoda joten kaikki vesi on ostettava kaupasta, eikä mistään löydy pulloille palautuspaikkaa, ne heitetään vaan muun sekajätteen sekaan. Ihan karseeta. Vaikka toki tää kaupunki on ihan oma maailmansa, on tää kans tällai pyörivä mylly, joka tuhoo tätä palloo ihan huolella.

Toinen juttu joka järkyttää on tää ruokakulttuuri: annokset on niin isoja, rasvasia, sokerisia, suolasia, sellasia kokonaisuuksia, etten yhtään ihmettele, et ne sairastuttaa porukkaa. Ei, mulla loppuu adjektiivit kesken. Ihan karseeta.

Joka tapauksessa, tunteenpurkauksesta eteenpäin. Alla nyt siis edellä mainittu Brooklyn Bridge, joka sekin oli todella näyttävä!






Päivän päätimme tyylikkäästi Broadwaylla musikaaliin nimeltä Chicago: lyhyesti yhteenvedettynä tämä elämys - emme todella kadu musikaalissa käymistä, mutta ei se parhaista parhain ollut. Jalat alkaa olla makaronia, voimat aika vähissä, huomenna suuntana Oswego ja siellä meitä odottava GENIUS Olympiad -kilpailu, tulee varmasti jännä päivä. Nyt syvästi järkyttynyt mutta silti tämänpäiväisestä kokemuksesta kiitollinen kirjailija painuu pehkuihin, näkemisiin!


GENIUS Olympiadin video tapahtumasta:


Anna Kuronen, GENIUS-finalisti
Kirjoittaja palkittiin Yritys Hyvä -kilpailussa edustusmatkalla GENIUS Olympiadiin Oswegoon New Yorkin osavaltioon. Anna sai GENIUS Olympiadissa kunnimaininnan luovan kirjoittamisen -sarjassa. Annan kirjoitukseen voi tutustua Yritys Hyvän -sivuilla 

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Todellista vaikuttamista vai näennäisdemokratiaa?

                              


Nuorten osallisuudesta ja erityisesti aktiiviseen kansalaisuuteen kannustamisesta puhutaan nykyään paljon. Nuorten poliittisesta passiivisuudesta ollaan huolissaan ja toimia heidän aktivoimisekseen on lukuisia. Lisäksi esimerkiksi viime vuosien nuorisobarometreista on käynyt ilmi, että politiikka ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen ovat nuorista epäkiinnostavia. Samaan aikaan nuorten poliittisesta aktiivisuudesta tehdyt tutkimukset puhuvat eri kieltä ja nuoret näyttävätkin olevan yhteiskunnallisesti tiedostavia alhaisista äänestysprosenteista huolimatta. Tällaisia tuloksia löytyy esimerkiksi juuri äskettäin julkistetusta Vesa Puurosen ja Kari Saaren kirjasta Nuorten yhteiskunnallinen osallistuminen ja oikeistopopulismi. Onko mahdollista, että yhteiskunta ymmärtää yhteiskunnallisen vaikuttamisen lähinnä aikuisten näkökulmasta ja tarjoaa nuorille välineitä vaikuttamiseen tästä näkökulmasta katsoen? 

Kuvassa  viimeisimmän Nuorten parlamentin kerholaistilaisuuden tuotoksia.
On huomattavaa, että nuorten aktivoimiseen suunnatut toimet keskittyvät perinteisen edustuksellisen demokratian vaikuttamismuotoihin. Nuoret toimivat toimielimissä kuten esimerkiksi nuorisovaltuustoissa, jotka kopioivat rakenteeltaan aikuisten vastaavia vaikuttamiskanavia. Tarjolla olevat vaikuttamisen väylät ovat aikuisten ideoimia toimia siitä, miten demokratia toimii ja miten sen pitäisi toimia. Uusille ideoille ei välttämättä jää tilaa, kun jo luodut konseptit ovat niin vahvoja.

On siis asianmukaista pohtia, millaisiksi yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi nuoria halutaan kasvattaa ja sosiaalistaa. Onko tarkoitus mukauttaa heidät kritiikittömästi vallitsevaan järjestelmään? On aivan yhtä kaikki pohdittava, ovatko tällaiset perinteiset rakenteet luontevia vaikuttamisen väyliä kaikille nuorille. Usein näihin aktiiviseen kansalaisuuteen tähtääviin ohjelmiin osallistuvat nuoret, jotka ovat jo valmiiksi aktiivisia ja poliittisesta vaikuttamisesta kiinnostuneita. Kokemuksemme mukaan nuorten joukossa on kuitenkin paljon yhteiskunnallisesti valveutuneita nuoria, jotka eivät kuitenkaan ole niin kiinnostuneita perinteisestä politiikan teosta.

Näkemyksemme mukaan nykyistä vaikuttamista aikuistenkin keskuudessa näyttäisi kuvaavan hyvin kaupunkiaktivismi ja ruohonjuuritason toiminta. Osallistuminen yhteiskuntaan on sarja lyhytkestoisempia projekteja, jotka käynnistyvät nopeasti ja joilla vaikutetaan esimerkiksi oman asuinalueen viihtyvyyteen, otetaan kaupungista erilaisia tiloja lyhyeksi aikaa aktiivikäyttöön sekä järjestetään tapahtumia. Tällaisen toiminnan on huomattu kiinnostavan myös nuoria yhä enemmän ja mikä sitten on yhteiskunnallista aktiivisuutta ja vaikuttamista, elleivät nämä? Ehkä olisikin mietittävä, miten tällaista aktiivisuutta ja kansalaisvaikuttamista tuettaisiin ja vahvistettaisiin. Tässä kohtaa on toki asiallista kysyä, menettääkö nuorten ruohonjuuritason aktivismi merkityksensä, jos siihen yritetään aikuisten taholta luoda virallisia kanavia?

On myös kriittisen ajattelun arvoista, että kuinka paljon nuoret todella pääsevät vaikuttamaan edes parlamentaaristen vaikuttamisväylien kautta. Nuoret ovat toistuvasti ilmaisseet huolensa erilaisten kyselyiden kautta, että he eivät koe, että heitä kuunneltaisiin tai että he pystyisivät vaikuttamaan yhteiskunnan asioihin. Viimeisimmän nuorisobarometrin mukaan merkittävä osa nuorista suhtautuu myös Suomen tulevaisuuteen pessimistisesti. Lisäksi on nähty viitteitä siitä, ettei esimerkiksi nuorisovaltuustoja oteta kaupunginvaltuustoissa kovin vakavasti eikä aloitteita viedä eteenpäin. Aktiivisuuden kasvattamisen ja osallisuuden kannalta onkin vaarallista, jos esimerkiksi nuorten näkökulmaa eri projekteihin kysytään niin myöhään, että todelliselle vaikuttamiselle ei ole enää tilaa. Tämä ja kesken jääneet projektit ovat omiaan kasvattamaan kyynisyyttä ja syömään uskoa omiin vaikutusmahdollisuuksiin. Mitä voisi tehdä enemmän, jotta nuorten asiat olisivat yhteiskunnassa aivan yhtä tärkeitä kuin muidenkin ryhmien asiat?

On siis tulevaisuuden kannalta merkittävä kysymys, onko tarkoitus ylläpitää järjestelmää vai rohkeasti kannustaa nuoria vaikuttamaan, vaikka se johtaisi uusiin ideoihin ja järjestelmän muuttamiseen? Entä antavatko aikuiset mahdollisuuden uusille, rohkeille ideoille?

Riikka Pöntinen, Niika Malm
Kirjoittajat ovat Kehittämiskeskus Opinkirjon korkeakouluharjoittelijoita, jotka ovat päässeet pohtimaan harjoittelunsa aikana mm. osallisuutta ja osallistumista koulujen ja nuorisotyön näkökulmista ja ennen kaikkea niiden ristiaallokossa. Riikka on nuorisotyön ja –tutkimuksen opiskelija Tampereen yliopistossa ja Niika puolestaan opiskelee yleistä historiaa Helsingin yliopistossa.

Lähteet:

http://yle.fi/uutiset/3-7080419 (viitattu 29.5.2017).

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Edustamassa Suomea kansainvälisessä tiedekilpailussa


Finalistin näkökulmasta ISEF on suuri ja hieno tapahtuma. Ensiksi sitä ei ajattelisi kauhean kummoiseksi tapahtumaksi, paitsi se että lähtee Yhdysvaltoihin.Vaikka kuulee, että siellä olisi 1700 tai 1800 muuta finalistia, sitä ei tajua kun vasta paikan päällä, kuinka iso asia se on. Kuuden päivän mittaiselle tapahtumalle on varattu kokonainen messukeskus ja avajaisseremonia oli upea. Avajaisseremoniaan jokaisen maan edustajat loivat omat maakohtaiset posterinsa. Näin ihan rehellisesti sanoen, jos joku maa olisi palkittu omaperäisimmästä posteristaan, olisimme voittaneet sen mennen tullen. Muilla mailla oli älyttömän hienot posterit. Sitten oli me…
Suomi-posteri avajaisseremoniaan. Kuva: Tuula Pihlajamaa

Siitä huolimatta teimme parhaamme keskiviikkona tuomariston haastatteluissa. Saimme muita vähemmän erikoispalkintotuomareita. Tuomarit ovat hyvin ystävällisiä ja kannustavia meitä haastatellessaan. Pääpalkintotuomarit lajiteltiin jokaiselle työlle, jollain tavalla että se sopii heidän alaansa. Esimerkiksi me (Max ja Joel) teimme salaukseen liittyvän työn ja meitä kävi haastattelemassa yhdysvaltalainen kryptografian professori, joka oli ollut alalla noin 20 vuotta. Torstaina paikallisten koulujen oppilaat kävivät katsomassa töitämme messukeskuksessa ja heidän piti suorittaa tehtäviä, kuten “kysy tiimityön tekijöiltä miten heidän työnjakonsa onnistui”. Torstai-iltana oli erikoispalkintojenjako-seremonia, jossa minä ja Joel saimme “Unlocking human potential” palkinnon (arvoltaan $1000) Qatar Foundationilta, joka ei tainnut edes kiertää keskiviikkona haastattelemassa kilpailijoita.

Joel ja Max noutamassa Qatar Foundation, Research & Developmentin myöntämää erikoispalkintoa. Kuva: Tuula Pihlajamaa
Perjantaina ennen kotiin lähtöä oli pääpalkintojenjako-seremonia. Lähin pääpalkinto osui Ruotsiin. Vapaa-aikaa ei ollut kovin montaa tuntia, mutta meno oli sen verran rentoa, että ei sitä olisi kaivannutkaan. Keskiviikoksi vain Intel ISEFiin osallistujille varattu Universal Studios Hollywood -huvipuisto oli merkki siitä kuinka isosta tapahtumasta on kyse, sillä tuon mittaluokan huvipuiston vuokraaminen ei ole kovin halpaa, varsinkaan kun kaikki ruoka, jota oli tarjolla, oli meille ilmaista. Hotelleista messukeskukseenkin siirtyminen oli hoidettu hienosti sukkulabussien avulla. Eikä kymmenen tunnin lentomatka käy tylsäksi American Airlinesillä, sillä tarjolla on laaja viihdekeskus peleineen ja elokuvineen.

Kaikille tästä kiinnostuneille: Varatkaa aikaa elämästänne jollekin tutkimustyölle tai hakekaa toisen asteen koulutukseen lukioon, jossa tutkielma tai vastaava kuuluu opintoihin. Tällaisiä paikkoja ovat mm. IB-linjat ja Valkeakosken Tietotien Lukion kanssa toimiva Päivölän Opiston matematiikkalinja (josta lisää matematiikkalinja.fi:ssä). Työnne tehtyä osallistukaa Tutki-Kokeile-Kehitä -kilpailuun, josta matkasi kohti ISEFiä saattaa alkaa.

Terveisin Suomen edustajat vuodelta 2017: Max, Joel, Aukusti, Eemil, Iikka ja Lassi.

Suomen edustajat Eemil Rintala, Aukusti Parikka, Joel Jäkkö, Max Mecklin, Iikka Hauhio ja Lassi Kaimio

Max Mecklin

Kirjoittaja on viimeisen vuoden opiskelija Päivölän Opiston matematiikkalinjalta. Maxin ja Joel Jäkön työ Salaus päivittäisessä elämässä palkittiin 31.3. Tutki-Kokeile-Kehitä-kilpailun lopputapahtumassa Tekniikan museolla

Intel ISEF järjestettiin Los Angelesissa Yhdysvalloissa 14.-19.5.2017

maanantai 22. toukokuuta 2017

SUHO ja Opinkirjo - Yhteistyöllä voimaa tulevaan



Suomen harjoittelukouluilla ja Kehittämiskeskus Opinkirjolla on paljon yhteistä! Molempien tavoitteena on tuottaa laadukasta ja mielekästä oppimista Suomen kouluihin. 
Suomen harjoittelukoulujen opettajien yhdistys - tuttavallisemmin SUHO ry on jo kauan toiminut Opinkirjon (sitä ennen Koulun Kerhokeskuksen) hallituksen jäsenenä. Monelle suholaiselle Opinkirjo on edelleen hymypoikayhdistys! Toisaalta entisellä nimellä on myös yhden tärkeän yhteistoimintamuodon selitys: kerhotoiminta. Kerhotoiminta on tullut usein avuksi siinä missä koulun määrärahat tai resurssit ovat olleet rajalliset. Monet pikkukoululaiset ja vähän isommatkin oppilaat muistelevat lämmöllä koulupäivän jälkeisiä kerhotuokioita.
SUHOn toiminta Opinkirjon hallituksen jäsenenä on tärkeä. Tiedon kulku nopeutuu tätä kautta koko Suomen harjoittelukouluverkostoon! Myös Opinkirjon toiminnanjohtaja Minna Riikka Järvinen on usein osallistunut SUHOn hallituksen kokouksiin ja esitellyt toimintaa. Ajantasainen tieto on ollut jaettavissa SUHOn hallituksen jäsenten kautta koko harjoittelukouluverkostoon ja opettajankoulutukseen. 
Kehittämiskeskus Opinkirjo on ollut myös aktiivinen. Jokakesäiset SUHOn täydennyskoulutuspäivät ovat olleet hyvä areena kertoa uusista tuulista harjoittelukoulujen opettajille. 
Täydennyskoulutuksessa Opinkirjon osuus on ollut suosittua ja tarpeellista, tarjolla on ollut ison kassin sisällä monta vinkkiä ja kirjallisuutta omaan opetukseen. Kassin sisältöä on ammennettu lukuvuoden aikana moneen kertaan sekä välitetty tuleville opettajille.
Yritys Hyvä! on yrittäjyyshenkinen kilpailu, mihin harjoittelukoulujen oppilaat ovat osallistuneet. Vaikka mainetta ja mammonaa ei ole ehkä herunut, niin yrittämisen ja erehtymisen mahdollisuus on ollut arvokas kokemus. 
Myös tulevat opettajat ovat saaneet tietoa Opinkirjon toiminnasta. Opinkirjon aluekoordinaattori on esitellyt toimintaa ja jakanut runsaasti materiaalia luokan- ja aineenopettajaksi opiskeleville. Vaikka esitys on ollut luentomuotoista, niin tiedon määrä ja erilaisten materiaalien runsaus ovat yllättäneet opiskelijat. Monet tulevat opettajat ovat saaneet ensikokemuksensa Opinkirjon toiminnasta heti opettajaopintojen alussa.
Tulevaisuuteen katsomme yhdessä!  Yks, kaks toimimaan! -materiaali on valmistunut juuri sopivasti uuden opetussuunnitelman kanssa. Yks kaks toimimaan – materiaalissa on otettu huomioon myös uuden opetussuunnitelma myötä uusi oppiaine alaluokille: yhteiskuntaoppi. Yksin ei siis tarvitse jäädä ihmettelemään tulevaisuuden uusien elämänhallintataitojen kanssa!
Opinkirjo on edelleen toimintansa ytimessä ja tukee vahvasti koulujen kerhotoimintaa. Kerhotoiminnan tueksi on helppo ladata materiaalia ja sitä voi muokata omanlaisekseen. Kannattaa tutustua erilaisiin materiaaleihin, pohtia ja miettiä, miten käyttää sitä. Opinkirjo on ajan hengessä, materiaalin esittäminen onnistuu erilaisissa ympäristöissä, joko perinteisesti tietokoneelta tai tabletilta.
Yhdessä tulevaan! Se kuvastanee sekä SUHOa että Opinkirjoa. Ikä tuo kokemusta ja varmuutta: suuri yhteisö monenlaista väkeä. Kaikkia meitä yhdistää innokas asenne uuden oppimiseen ja orientaatio tulevaisuuteen.

SUHO ry:n puolesta onnittelut 70-vuotiaalle Kehittämiskeskus Opinkirjolle!

Ritva Aarras-Saari ja Anu Waltari-Grundström
Kirjoittajat:
Ritva Aarras-Saari on Suomen Harjoittelukoulujen Opettajat SUHO ry:n hallituksen puheenjohtaja a Anu Waltari-Grundström SUHO ry:n sihteeri.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Aloitteleva opettaja haussa




                                                                                                    Kuva: Olga Raski

Maaliskuun 14. päivä oli mahdollisesti jännittävä tiistai reilulle viidellekymmenelle yläkoululaiselle, mutta ainakin se oli sitä minulle. Osallistuin tuolloin Kehittämiskeskus Opinkirjon, eduskunnan ja Suomen Nuorisovaltuustojen Liiton yhteistyössä järjestämään Nuorten parlamentin kerholaistilaisuuteen. Osallistuin tapahtumaan Opinkirjon korkeakouluharjoittelijan ominaisuudessa, ensikertalaisena Nuorten parlamentin toiminnassa ja tulevana historian ja yhteiskuntaopin opettajana. Jännittävintä minulle oli, miten ohjelman sisällöt toimivat käytännössä, saavatko tapahtumaan saapuneet nuoret mitään irti päivästä ja kenties jopa uusia ideoita toisiltaan kotiin vietäväksi?



Aamusta tilaisuuteen saapuivat 2-5 hengen oppilasryhmät opettajineen eri puolilta Suomea, etsimään omia ryhmiään ja tutustumaan muihin osallistujiin. Uransa alkupäässä olevia opettajia tilaisuudessa ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta näkynyt. Vietin päivän tiiviisti oppilaiden tilaisuudessa opettajien viettäessä päivää omassa tapahtumassaan, enkä päivän aikana pohtinut sen enempää opettajien uran vaihetta. Jälkikäteen tilaisuutta puitaessa heräsi kuitenkin kysymys siitä, miksi usein vain konkariopettajat kokevat Nuorten parlamentin tapahtumat omakseen ja miten erityisesti uudet opettajat voisivat tilaisuuksista hyötyä.

Kerholaistilaisuudessa oppilaat ja opettajat keskustelivat kouludemokratiasta, siitä miten osallistavia koulujen käytännöt ovat ja millaisia välineitä ja kanavia oppilailla on käytössään vaikuttamiseen. Ilahtuneena huomasin lounaan jälkeen myös aamupäivän tasaisen keskustelun saaneen kiihkeyttä, nuoret uskalsivat haastaa toisiaan pohtiessaan esimerkiksi aamunavausten tunnustuksellisuutta kouluissa. Keskustelu pysyi kuitenkin rakentavana ja sitä käytiin hyvässä hengessä. Opettajien tilaisuuteen osallistui myös muutamia sivistysvaliokunnan jäseniä ja opettajat pääsivät kertomaan heille näkemyksiään ja terveisiään koulumaailmasta. Kuulemani mukaan keskustelu oli vilkasta ja kainostelematonta, eikä vaikeitakaan aiheita kartettu.

Jos lähestyn tilaisuuden antia omasta näkökulmastani tulevana aineenopettajana, nousee ylitse muun mahdollisuus uusien ihmisten tapaamiseen. Tämän myös moni oppilaista mainitsi palautteessa erityisen antoisana. Aloittelevana opettajana koen, että mahdollisuudet vertaiskeskusteluun ja -tukeen sekä kokeneempien kollegoiden tapaamiseen ovat ammatillisen kehittymiseni kannalta äärimmäisen tärkeitä. Toiseksi, kokemukset ja kehittymisen mahdollisuus eivät kulje vain yhteen suuntaan, vaan aloittelevilla opettajilla olisi nähdäkseni paljon annettavaa kokeneemmille kollegoilleen.  Uusia näkökulmia, tuoreempia kokemuksia opettajankoulutuksesta ja toki aikaperspektiivi on uransa alkupäässä olevilla opettajilla usein lyhyempi suhteessa nuoren kokemusmaailmaan. Kokemusten vaihtaminen hyödyttäisi siten molempia osapuolia.

Oppilaissa kerholaistilaisuus parhaimmillaan herätti ajatuksia ja uteliaisuutta jatkaa syntyneitä keskusteluita ja halun parantaa oman koulun toimintatapoja ja -malleja. Koulun arjesta ulos kurottavien vaikuttamismahdollisuuksien hahmottaminen, halu laajempaan toimintaan omalla asuinalueella ja ylipäätään suomalaisessa yhteiskunnassa ja maailmassa olisivat olleet tapahtuman tavoitteiden kannalta loistavia saavutuksia. Tällä kertaa tilaisuuden ohjelma pysyi ehkä liikaakin koulun perusarjessa kiinni, kuten tilaisuuteen osallistuneet oppilaat palautteessa totesivat.

Mikä on sitten syynä siihen, että Nuorten parlamentin tilaisuuksiin vuodesta toiseen saapuu häviävän vähän uusia opettajia? Useita syitä vaatimattomaan osallistumiseen voi varmasti löytää uran alkuvuosien ruuhkasumasta, kun oma työskentelytapa on vielä hahmottumassa ja joka ikinen kurssisuunnitelma on tehtävä alusta alkaen. Minulla ei ole tästä vielä kokemusta, mutta tarinoita olen kylläkin kuullut. Ensimmäisen vuoden jälkeen kuulemma helpottaa. Kuinka paljon jää siis ylipäätään aikaa ja energiaa etsiä ja ottaa aktiivisesti selvää, missä ja milloin tapahtuu? Lisäksi, jos haluaisin yhteiskuntaopin opettajana viedä oppilaani yhdeksi päiväksi 100 kilometrin päähän keskustelutilaisuuteen, kuinka moni muu opettaja joustaisi, kun kouluun vasta tupsahtanut uusi opettaja tätä ehdottaisi? Tai kuinka moni uusi opettaja tätä tohtisi ylipäätään ehdottaa?

Siispä, tiedän paremmin kuin hyvin, miten juuri nuoret opettajat voisivat hyötyä kerholaistilaisuuteen osallistumisesta ja voin samalla nähdä useita arkisia syitä osallistumattomuuteen. Tieto erilaisista tapahtumista tavoittaa varmasti paremmin ne opettajat, joilla on varmempi ote ja rutiini itse koulutyöhön. Minä olen siitä onnekas, että olen harjoittelijana saanut osallistua tapahtuman toteuttamiseen. Oikeat kanavat ovat siis hallussani, kun tulevaisuudessa tarvitsen tietoa vastaavista tilaisuuksista. Nuorten parlamentin tilaisuudet ovat yksi tapa vahvistaa oppilaiden osallisuutta, jos keskustelut jäävät itämään eivätkä typisty vain yhden päivän sanahelinäksi. Ehkä aktiivinen opettaja, joka edesauttaa oppilaidensa osallistumista koulun ulkopuolisiin tapahtumiin, saattaa herättää omaehtoisen aktiivisuuden kipinän myös oppilaissaan.

Niika Malm

Kirjoittaja on Opinkirjon korkeakouluharjoittelija ja tuleva historian ja yhteiskuntaopin opettaja.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Miten teen TuKoKe-työni

Alisa saavutti 2. sijan TuKoKe-työllään Lehmästä ratsu. Kuva: Jari Härkönen
Olen keksinyt aiheet TuKoKe-töihin mieltä askarruttavista ja ajankohtaisista asioista.

Töiden teossa on ollut parasta se, kun työhön voi itse rakentaa rekvisiittaa, joten itselleni on ollut hyvä, kun talvella ei ole paljoakaan tekemistä pihalla niin voi tehdä TuKoKeen jotain kivaa.

Finaalitapahtumat ovat olleet kaikki todella kivoja ja osalta erilaisia. Ne ovat olleet myös väsyttäviä pitkän rankan päivän vuoksi, mutta sehän ei haittaa. Vähän vaihtelua vaan arkeen.😊

Tukokessa parasta on se, kun saa toteuttaa oman näköisen työn, jolla voi päästä finaaliin. Tosin se tuntuu hirveän pitkältä ajalta odottaa tietoa, että pääseekö finaaliin vai ei. (Itselläni on ollu kyllä hyvä "tuuri", kun olen päässyt kaikilla muilla kerroilla paitsi yhdellä, eli olen ollut finaalissa 4 kertaa.) Tukokessa on myös parasta se, kun siinä ei ole rajattua aihepiiriä. Kukaan ei voi sanoa että ei voi osallistua, koska sitä ei kiinnosta joku tietty asia. Tukeen voi osallistua ihan millä vaan aiheella.😉

Alisa Pajukangas
kirjoittaja on 6.-luokkalainen Tutki-Kokeile-Kehitä-kilpailun finalisti Köyhäjoelta
TuKoKen lopputapahtumaa vietettiin 30.-31.3. Tekniikan museolla