Kasvu asiantuntijuuteen

Marraskuun alussa juhlittiin Valtakunnallisen LUMA-keskuksen 10-vuotistaivalta. Tilaisuudessa myös palkittiin vuoden LUMA-toimijoita ja sain ylpeänä olla kymmenen parhaan joukossa vastaanottamassa tunnustusta.

Tiedekasvatus on monitahoinen termi, kuten tiedekasvatustyökin. Alan toimijat saavat tunnustusta ja näkyvyyttä, mutta vapaaehtoistyö jää usein huomiotta. Ainejärjestöjen ja yhdistysten opettajat tuottavat materiaaleja, järjestävät tapahtumia, ohjaavat kerhoja ja leirejä. Se ei ole vain työtä, se on myös saamista: verkostoitumista, oppimista, kokeilemista. Parempaa opettajuutta, parempaa toimijuutta. Tunnustuksestani suuri osa kuuluu tälle toiminnalle.

Alkuvuosina Opinkirjossa mottoni ja paloni oli tarjota jokaiselle lapselle tiedekerhopaikka. Olen kuitenkin joutunut luopumaan tästä, sillä tiedekerhotoimintaa on ollut hankalaa jalkauttaa jokaiseen kouluun, vaikka ohjaajilta ei vaadita muuta kuin uteliaisuutta. Nyttemmin mietin, että jokaisella lapsella, joka on kiinnostunut tieteistä ja haluaa harrastaa niitä, tulisi olla mahdollisuus ohjattuun toimintaan. Lasten ja nuorten kiinnostuksen tukemista tulisi ajatella jokaisessa koulussa. Tiedeharrastajille juuri koulu voi olla se lähin ja ainoa paikka, mistä tukea saa. Sammunutta kipinää tai liekkiä voi olla mahdoton herättää eloon myöhemmin.

Opetussuunnitelma ohjaa pitkälle tiedeopetuksen tulevaisuutta, mutta mihin tiedekasvatus on menossa Suomessa? Miten informaali toiminta suhtautuu formaaliin ja mihin toiminnalla tähdätään? Tätä pohditaan nyt ministeriötasolla ja kaikissa verkostoissa. Työmme on tulevaisuuden rakentamista. Yhdessä.

Yhtenäinen työurani on yhtä pitkä kuin LUMA-keskuksella vuosia. Se on ollut kasvua ja kehittymistä käsi kädessä. Voiko tiedekasvattajalla olla parempaa mentoria?

Merike Kesler