keskiviikko 24. elokuuta 2016

Oppilaat, kouluyhteisö ja vallankäyttö

Suomalaisessa koulutuskeskustelussa on nykyään se erittäin hieno piirre, että oppilaiden osallistumisen ja vaikutusmahdollisuuksien puolustajan on helppo tulla kuulluksi. Vuonna 2014 muutettu perusopetuslaki toteaa, että kaikissa peruskouluissa on oppilaskunta, ja perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa sana ”osallisuus” mainitaan kirjaimellisesti noin sata kertaa. Myös opetusmenetelmiä koskevissa keskusteluissa korostetaan oppiaineesta riippumatta oppilaiden omaa aktiivisuutta ja oikeutta vaikuttamiseen.

Mutta onko itse oppilaan todellisuudessa helppo tulla kuulluksi?

Osallisuus on nähdäkseni hyvin ristiriitaisessa vaiheessa suomalaisessa koulumaailmassa. Kasvatusalan keskustelussa teema on pinnalla sitkeästi, ja keskustelun tulokset ulottuvat lainsäädäntöön asti. Koulujen arjessakin osallisuus ilmenee monin tavoin. Samalla on valtavia koulukulttuurin alueita, joihin asti osallistaminen ei todellisuudessa vieläkään ulotu. Harvalle edelleenkään tulee mieleen ottaa oppilaita mukaan esimerkiksi päättämään oppituntien pituudesta ja alkamisajoista. Aineenopettajan opintoihini liittyvät opetusharjoittelut olivat opintojeni parasta antia inspiroivine ja ajankohtaisine sisältöineen, mutta harjoittelijoille tarjotuissa luennoissa yhdelläkään eivät oppilaat olleet aktiivisina tekijöinä ja toteuttajina. Poikkeus oli oppilaskuntatoimintaa esittelevä luento, jolla silläkin hallituksen jäsenet olivat vain haastateltavina.

Oppilaiden osallistaminen on tärkeää muun muassa siksi, että se luo yksilölle kokemuksen ryhmään kuulumisesta ja lisää koko yhteisön hyvinvointia. Kouluissa oppilaiden vaikuttamisen paikat ovatkin yleensä yhteisöllisyyden tavoitteeseen helposti liitettäviä asioita. Ne ovat usein jonkinlaista mukavaa, viihtyvyyttä parantavaa lisää koulun arkeen: disko, teemapäivä, uusi sohva käytävälle. Nämä ovat aidosti merkityksellisiä asioita. Esimerkiksi disko voi olla erittäin tärkeä osa kouluvuotta koko kouluyhteisölle, ja se voi tarjota monille oppilaille korvaamattoman tärkeän kokemuksen kuulluksi tulemisesta ja itse tekemisestä. Pieneltä vaikuttava asia voi olla yllättävän merkittävä, eikä ole aikuisten tehtävä määritellä merkityksen määrää.

Pohdin, kuitenkin onko olemassa vaara, että keskustelu osallisuudesta jää kesken. Monesti oppilaille on saatettu luoda hyvin onnistuneestikin vaikuttamisen ja tekemisen tila, jossa on mahdollisuus tehdä päätöksiä, tulla kuulluksi ja saada kokemus osallisuudesta. Varjoon voi jäädä se ongelma, että tila on tosiaankin erikseen oppilaille luotu eikä se ulotu aikuisten perinteisesti hallitsemiin vallan rakenteisiin. Koulun hierarkia on niin vakiintunut, etteivät edes rehtori ja opettajat ehkä tule ajatelleeksi kaikkia vallankäytön paikkoja ja oppilaiden potentiaalista osallistumista. Lapset eivät tässä tilanteessa välttämättä osaa vaatia enemmän valtaa, vaikka heillä olisi siihen oikeus. Laki velvoittaa kuulemaan oppilaita päätöksenteossa ja opetussuunnitelman perusteet toistavat lasten osallisuutta; tämä ei kantaudu oppilaiden korviin elleivät aikuiset tue oppilaita kasvussa vallankäyttöön ja toteuta osallistamisen periaatetta koko koulun toiminnan läpäisevästi. Koulujen velvollisuus on antaa oppilaille mahdollisuus ja välineet vaikuttaa koko yhteisössä aivan kaikilla tasolla – erikseen luotu tila lasten omalle päätöksenteolle ei riitä.

On todellinen ongelma, että nuoret näkevät yhteiskunnan valmiina ja annettuna, kun todellisuudessa heillä on valta muokata sitä. Miten tämä voisi muuttua, jos koulu, jossa he viettävät merkittävän osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan, ei muutu?

Innostunut oppilaskunta, koulutus oppilaskuntatoiminnan ohjaajille ja harjoitteluni pääprojekti, nostaa toiseksi pääteemakseen oppilaiden vallan. Meidän täytyy osata tiedostaa paremmin, kuinka vallankäyttö koulussa todella jakautuu ja mikä tärkeintä, miten se voisi jakautua. Niin oppilaskuntatoiminnan ohjaajan, kenen tahansa opettajan, rehtorin kuin erityisesti oppilaankin tulisi olla tietoinen niistä paikoista, joissa valtaa käytetään ja kyetä muodostamaan näkemys siitä, miten asian pitäisi ihannetilanteessa olla. Tiedän, että tämä vaatimus on mahdollista toteuttaa. Olen tutustunut harjoitteluni aikana useaan kouluun ja kasvatusalan ammattilaiseen, joille oppilaiden kaiken toiminnan läpäisevä osallisuus on sydämen asia ja todellisuutta. Heidän esimerkkinsä innoittamana pyydän: ei jätetä tätä tavoitetta yhdessäkään koulussa vain paperille, vaan tehdään siitä totta käytännön koulutyössä ympäri Suomen.

Matleena Kosonen oli korkeakouluharjoittelijana Opinkirjolla huhti-elokuussa 2016. Hän opiskelee opinto-ohjaajaksi ja valmistuu historian ja yhteiskuntaopin opettajaksi tämän vuoden syksyllä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti