Hymypoika- ja Hymytyttö-patsaita jaetaan vuosittain koululaisille reilusta ja ystävällisestä käytöksestä. Omani sain empaattisuudesta ja ystävällisyydestä vajaat 20 vuotta sitten, keväällä 1996.
Ensimmäisellä luokalla saamaani Hymytyttö-patsaaseen liittyy erityinen muisto. Se on ensimmäinen palkinto, jonka muistan saaneeni. Selkeimmin tilanteesta on jäänyt mieleen kokemani hämmästys, kun kuulin oman nimeni ala-asteen kevätjuhlassa. En ollut tottunut palkintoihin, saati odottamaan niitä.
Kun minua pyydettiin kirjoittamaan Opinkirjon blogiin omasta Hymytyttö-patsaastani, aloin miettiä mitä se oikeastaan minulle tarkoittaa. Merkitsikö se jonkin alkua?
Tulevina kouluvuosina palkintoja tuli nimittäin lisää, ja opin myös odottamaan niitä. Koepaperin nurkassa komeilevasta yhdeksiköstä 10 markkaa, kympistä 20. Yleisestä opintomenestyksestä stipendi, ruotsin Laudaturista HBL:n tilaus. Odotusten mukana tuli ikävämpi sivutuote, epäonnistumisten ja pettymysten pelko. En ole koskaan tehnyt asioita ainoastaan sen takia, että muut niitä odottivat tai pyysivät. Olen kuitenkin huomannut, että odotukset ja normit ovat määrittäneet niitä kriteerejä, joiden perusteella olen valintani tehnyt.
Kuulostaa kliseiseltä, mutta opin arvottamaan itseäni ja omaa onnellisuuttani osittain muilta saatujen kehujen ja palkintojen mukaan. Muiden odotusten mukaan eläminen oli suhteellisen helppoa niin kauan, kun oikein tekemiselle oli määritelty selkeästi etenevä polku ja onnistumista mittasivat yksiselitteiset arvosanat. Toissa syksynä tapahtunut siirtyminen täysipäiväiseen työelämään on ollut tervetullut ravistelu muiden arvosteluja odottavalle.
Omien, realististen arviointikriteerien asettaminen on osoittautunut vajaan kahden vuoden aikana tärkeäksi taidoksi, sillä työpaikalla saatu palaute ja palkinnot eivät ole yhtä suoria, säännöllisiä ja yksilökohtaisia kuin koulussa tai opiskellessa. Lopputuloksen rinnalla onnistumisessa on yhtä tärkeää siihen johtanut prosessi, joka tehdään poikkeuksetta yhteistyössä muiden kanssa. Ajattelenkin mieluummin, että Hymytyttö-patsas muistuttaa minua palkintojen tavoittelun sijaan lopputuloksen ja prosessin välisestä yhteydestä. Sainhan sen aikanaan ei-tavoitteellisesta ystävällisyydestä ja empaattisuudesta muita kohtaan – en yksilöllisestä suorittamisesta.
Jaana Kiesiläinen on helsinkiläinen tiedottaja, jonka viimeinen akateeminen tavoite oli laudaturin gradun sijaan saada gradu valmiiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti