Annetaan nuorten kuulua!

Nuorten parlamentti järjestetään tänä vuonna 15.4. ja sinne osallistuu nuoria yli sadalta koululta. Vuonna 2004 olin itse yksi näistä oppilaista ihmettelemässä ison kaupungin menoa – maalaiskylästä kun olin lähtöisin. Muistan elävästi eduskuntatalon pitkät käytävät, hieman pelottavat hissit ja tietenkin istuntosalin, joka paikan päällä vaikuttikin paljon isommalta kuin olin etukäteen kuvitellut. Silloinen pääministeri Paavo Lipponen johti istuntoa, jossa me nuoret saimme pitää puheenvuoroja, esittää kysymyksiä ja tietenkin äänestää opettajien istuessa lehtereillä. Istunnon jälkeen pääsimme pitkältä tuntuneen jonotushetken jälkeen vaihtamaan ajatuksia Paavon kanssa ja ottamaan kuvia, joista yksi ilmestyikin oman kuntamme paikallislehdessä artikkelin ohella. Muistan, että tuona päivänä paistoi aurinko ja kun istahdin bussiin kotimatkaa varten, oloni oli tärkeä ja aika aikuismainen.

Tuosta hetkestä on kulunut nyt 12 vuotta ja nuorten asiat puhututtavat entistä enemmän. Näiden kuluneiden vuosien jälkeen osaan sanoa, että tuolloin tuntemani tunteet kumpusivat osallisuuden ja vaikuttamisen mahdollisuuksista ja tästä löytyykin kolme sanaa, joiden tulisi olla läsnä meidän jokaisen nuoren elämässä: osallisuus, vaikuttaminen ja mahdollisuus. Nuorten osallisuuden ja vaikuttamisen edistämiseksi on luotu kuntakohtaisia ja jopa valtakunnallisia ohjeistuksia ja raameja ja nuorten sitouttaminen aktiiviseen kansalaisuuteen nähdään tärkeänä ja yhteiskunnan hyvinvoinnin edellytyksenä. Sanotaan, että jokaisella on mahdollisuus halutessaan pärjätä. Usein tuntuu kuitenkin siltä, että nuorten osallisuus ja vaikuttamismahdollisuudet vähenevät kun puhe kääntyy isoihin ja vaikeisiin asioihin. Nuorten äänet kuuluvat parhaiten silloin, kun eletään mukavaa arkea, vaikka niiden olisi äärimmäisen tärkeää kuulua myös silloin, kun kaikki ei olekaan hyvin.

Työskentelen tällä hetkellä Suomen sovittelufoorumi ry:n alaisessa VERSO-ohjelmassa lasten ja nuorten parissa kiertäen ympäri Suomea kouluttamassa eri oppimisympäristöihin heistä vertaissovittelijoita, jotta he voivat sovitella oman yhteisönsä arkipäivän mielipahatilanteita. Meidän tarkoituksenamme on nimenomaan edistää ja lisätä nuorten osallisuutta, nähdä heidät asiantuntijoina ja tarjota heille mahdollisuus vaikuttaa omaan ja yhteiseen hyvinvointiin. Toiminnassamme on mukana yli 600 koulua, joissa on uskallettu luottaa lapsiin ja nuoriin niin, että he ovat saaneet toimia ja olemme huomanneet, kuinka he tekevät sen usein paremmin kuin me aikuiset. Miksi meidän aikuisten on joskus hankala antaa tätä mahdollisuutta? Tärkeämpi kysymys olisi kuitenkin: Miksi emme antaisi tätä mahdollisuutta? Nuoret osaavat ja he pystyvät. He ymmärtävät asioita, joita me emme enää ymmärrä. He näkevät asioita, joita me emme enää näe. Ja ennen kaikkea he haluavat olla osallisia, he haluavat vaikuttaa ja he haluavat mahdollisuutensa. Nuorten avulla me aikuiset voimme nimenomaan rikastuttaa omaa ajatteluamme ja tapojamme toimia, nähdä ja kuulla niitä asioita, jotka olemme jo unohtaneet.

Arvon nuori ihminen, joka osallistut vuoden 2016 Nuorten parlamenttiin! Nauti päivästä täysin rinnoin, ota osaa keskusteluun, pidä silmät auki ja ole rohkea. Olet juuri siellä, missä sinun tulee ollakin: vaikuttamassa. Kerro, mitä mieltä olet! Kysy! Kritisoi! Huomaa, että sinun sanoillasi on merkitystä. Sinä, nuori ihminen, olet merkityksellinen. Sinulla on tärkeitä ajatuksia ja ainutlaatuinen näkökulma. Anna niiden kuulua. Myös silloin kun kyse on vaikeista ja isoista asioista

Teksti: Laura Virtanen, VERSOn kouluttaja

Diskurssi, kirkastaminen ja teot. Opinkirjo ydinviestin äärellä

Opinkirjossa on alkuvuoden aikana viety prosessia, jonka tavoitteena on ollut järjestön ydinviestin kiteyttäminen ja selkiyttäminen. Harvinaista kyllä, tällä kertaa asiaa ei käsitelty omin voimin: Apunamme oli Helsingin yliopiston opiskelijoista koostunut, useiden eri tieteenalojen opiskelijoista muodostunut nelihenkinen iskuryhmä. Sen taustalta löytyy Oppimo-osuuskunta, jonka ideana on välittää opiskelijoita sparraamaan ja kehittämään organisaatioita ja työyhteisöjä, ja vahvistaa opiskelijoiden vertaisoppijuutta. Vastineena yliopisto-opiskelijat saavat kokemusta asiantuntijuutensa soveltamisesta työelämään ja työelämätaitoja. Palkkionkin he saavat, kuten korkeakouluharjoittelijat yleensäkin. Ei siis mitään orjatyötä!

Oppimon kautta saimme Urten, Eliaksen, Ainon ja Heidin, informaatioteknologian, digitaalisen viestinnän, teoreettisen filosofian, aikuiskasvatustieteen, kehitysmaatieteen ja sosiologian osaajat. He kiusasivat Opinkirjon tiimiä, panivat meidät sanoittamaan perustehtävämme, palvelulupauksemme, kyseenalaistivat kohderyhmäajattelumme ja hyvinä pitämämme käytännöt.

Oppimolaisten opinkirjolaisista houkuttelema puhe paljasti, kuinka eri tavoin me, jotka luulemme olevamme yhteisen asian äärellä,  ymmärrämme, tulkitsemme ja sanoitamme tehtäväämme ja tekemistämme.  Osaa väestämme turhauttikin, miksi itsestään selvyyksiä pitää selittää oppimolaisille. Eikö heidän pitänyt tulla kertomaan meille, mitä ja miten meidän pitäisi toimia?

Puursimme puhuen, perustellen ja sanoja makustellen joka viikko yhden päivän kahden kuukauden ajan. Ja yllättäen, kun tuli aika tiivistää Opinkirjon ydinviesti, olimme valmiita, käytännössä yksituumaisia. Se osoittaa, kuinka tärkeää on järjestön sisäinen diskurssi. Siihen on uhrattava aikaa. Prosessin täytyy kulkea diskurssin kautta ydinviestin tai perustehtävän kirkastamiseen tai kirkastumiseen. Vasta sen jälkeen teot, työ on mahdollista. Käytetty aika ei ole pois ”oikeista töistä”.

Diskurssin, kirkastamisen ja tekojen suhde liittyy asiantuntijatyön luonteeseen ja työn omistajuuteen. Asiantuntijatyö syntyy työhön liittyvien ihmisten välisestä kommunikaatiosta ja suhteista. Jokaisen asiantuntijan osuus, jonka hän jakaa yhteisesti, on lähtökohtaisesti hänen itsensä omistamaa ja hallitsemaa. Sitähän asiantuntijuus tarkoittaa, asian hallintaa. Sillä ei kuitenkaan ole itseisarvoa, vaan arvo syntyy vasta, kun asiantuntijuutta jaetaan. 

Käsite asiantuntijaorganisaatio onkin paradoksi: organisaatio ei itsessään voi olla mitään, kaikkein vähimmin se voi olla työnantaja sanan perinteisessä merkityksessä työn teettäjänä tai tilaajana. Organisaation rooli on olla alusta työlle ja teoille, jota asiantuntijuus synnyttää. Ellei työyhteisössä ja sen työntekijöissä ole asiantuntijuutta, ei organisaatiolla ole itseisarvoa. Riippuvuudet ja arvo syntyvät ihmisten välisistä suhteista.

Organisaation sisin, ydin, voi siis syntyä vain sen asiantuntijoiden jakaessa osaamistaan. Ydinviesti syntyy yhteisen diskurssin kautta, jossa se kirkastetaan. Yhteinen työ ja teot voivat tapahtua vasta tämän jälkeen.

Minna Riikka Järvinen, tj