perjantai 28. elokuuta 2015

Ranskalaisia tunnelmia Suomi-Viro -työstöseminaarissa



Suomi-Viro –vertaisoppimishankkeen työstöseminaari järjestettiin elokuun puolivälissä Virossa. Osallistujia oli yhteensä reilut 60 tiedekasvatuksen aktiivitoimijaa  Suomesta ja Virosta.

Tutustuimme, vaihdoimme ajatuksia ja kuulimme suomalaisesta ja virolaisesta järjestelmästä, jolla lasten harrastustoimintaa tuetaan ja kehitetään. Paljon järjestelmissä on samaa, mutta erojakin toki on. Erityisen mielenkiintoista on Viron muodostama tietokanta hobbyschoolien opetusohjelmista, sijaintipaikoista ja eri harrastustoimintojen lukumääristä. http://qlikview-pub.hm.ee/QvAJAXZfc/opendoc_hm.htm?document=htm_avalik.qvw&host=QVS%40qlikview-pub&anonymous=true


Seminaarissa työskenneltiin tehokkaasti pienryhmissä.

Viron tiedefestivaali tarjoaa yhden väylän esitellä harrastuneisuuttaan. Virolaisille lukiolaisille tarjotaan toimintaa tutkijakouluissa tai innostetaan tieteen pariin lukiolaisten tieteiden yönä. Kuulimme mielenkiintoisia esityksiä virolaisista tiedeteattereista, joiden yhtenä ajatuksena yhteisöllisyyden tukeminen. Ideoita tiedeteatteriin on haettu myös yrittäjyyskasvatuksen parista. Rakveren Reaalgümnaasiumin tiedeteatterin kantavana teema on koulun opettajan Laura Hermin mukaan erityisesti nuorten aseman muuttaminen kuluttajasta tuottajaksi. Virossa koulujen tiedeteatteri on lähes joka koulussa. Voidaan ehkä puhua jopa tiedeteatteribuumista.

Luonnontiedettä popularisoidaan ja tehdään houkuttelevaksi nuorille suunnatun rakett69 –televisio-ohjelman avulla. http://science-girl-thing.eu/fi/rakett-69 ja http://rakett69.ee. Ohjelmaa esitetään Virossa primetime-aikana. Katsojia on kiitettävä määrä sadasta tuhannesta ylöspäin. Esittelyä katsellessani mielikuvitus alkoi hahmottelemaan suomalaista ”raketti” ohjelmaa, jossa formaatin muotoiluun osallistettaisiin koululaisia ja lukiolaisia. Nuoret mukana jo suunnitteluvaiheessa saattaisi taata ohjelman onnistumisen ja uppoamisen kohdeyleisöön.

Virossakin keskustellaan siitä, mitä lapsille tulisi opettaa ts. mitkä avaintaidot ovat tärkeitä. Peeter Sipelgas viimsiläinen tiedeharrastuneisuuden puolesta puhuja luetteli tällaisiksi tärkeiksi taidoiksi:
- uudistajuus, toimiminen
- analysointi, ajattelun taidot laajasti ymmärrettynä
- luovuus
- avoimmuus, itsen ja muiden kunnioittaminen
- yhteisöllisyyteen liittyvät taidot ” yhdessä yksilöiksi”

Käsittelimme laajasti Opinkirjon erityisasiantuntija Merike Keslerin ohjaamana tiedekerhotoiminnan laatukriteereitä. Merike oli jaotellut laatukriteerit sisällöllisiin ja rakenteellisiin  laatutekijöihin. Rakenteelliset laatutekijät viittaavat toiminnan järjestäjän tasolle ja tältä tasolta voitaisiin määritellä esim.  hyvän ohjaajan kriteerit tai ehkä myös hyvän ohjauksen kriteerit. Ohjaajan on osattava pitää myös hauskaa ja osattava tehdä yhteistyötä. Sisällöllisiin laatukriteereihin liittyvät myös hyvin henkilökohtaiset osallistujan (kerholaisen ja ohjaajan) kokemukselliset asiat. Tiedekerhojen kohdalla laatutekijöinä ovat myös tieteen luonne ja tieteellinen lukutaito. Nämä seikat eivät välttämättä korostu minkään muun kerhon sisällöissä.

Ryhmät kävivät keskustelua laadun ympärillä. Laadun mittaamisesta tai arvioinnista nousi esille erityisesti kaksi teemaa; kenelle tietoa tuotetaan ja mitä tiedolla halutaan tehdä. Laadukkaalla ohjaajalla on mahdollisuus oikoa virhekäsityksiä ja tarjota samanhenkisille lapsille tilaa tutustua toisiinsa. Siis paikallista pientä tiedefestaria tiedekerhojen kupeeseen. Ryhmät löysivät rakenteellisesta laatutekijänä erityisesti sen, että harrastuksesta voisi rakentaa ”oppimispolun” tai tiedekerhojatkumon.  Virolaisessa hobbyschool-järjestelmässä tällainen jatkumoajattelu on mahdollista. Kummassakin maassa on ehkä vielä ongelmana yhteisön arvostus asiaa kohtaan. Sen vuoksi tarvitaan isompia ja pienempiä tapahtumia ja toimia, jotta päättäjätkin ymmärtäisivät toimintaa tukea.


Pienryhmissä keskusteltiin esimerkiksi laatutekijöistä.

Suomalaiset jatkoivat vapaamuotoista keskustelua unelmoimalla (luonnon)tieteen harrastuspohjaista opetussuunnitelmaa, joka olisi verrannollinen taiteen perusopetukseen http://www.oph.fi/koulutus_ja_tutkinnot/taiteen_perusopetus.  Ja ehkä voisimmekin perustaa tiedeharrastuskoulun. Yhdessä suomalaisten ja virolaisten kanssa? Koko Euroopan laajuisen? Kehittämistyö jatkui vapaa-ajallakin ja työhön liittyvät ideat ja uudet mahdollisuudet poreilivat mukavasti.

Niin nuo ranskalaiset tunnelmat viritti seminaariyleisöön key-note-luennon pitänyt Veli-Matti Vesterinen Tukholman yliopistosta, kun hän haastoi yleisön miettimään opetuksen designausta.

Teksti: Tiina Karhuvirta, erityisasiantuntija Kehittämiskeskus Opinkirjo
Kuvat: Tiina Karhuvirta ja Merike Kesler

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Uusi OPS - uudet haasteet? Kokemuksia New Ways to Teach and Learn for Student Engagement -konferenssista Stanfordin yliopistosta



Uusi OPS – uudet haasteet?

Vanhan opetussuunnitelman vuosikymmen on päättymässä. Opetuksen järjestäjillä, opettajilla ja nyt myös huoltajilla ja oppilailla on kädet täynnä työtä uuden paikallisen opetussuunnitelman koostamisessa. Tähän muutosten aikaan on kiinnostava kuulla, mitä muualla maailmassa nykypäivän (tai tulevaisuuden) koulusta ajatellaan.

Tähän kysymykseen sain hyvän mahdollisuuden hakea vastausta yhdessä monen muun tutkijan ja kehittäjän kanssa huhtikuun lopussa Stanfordin yliopistossa järjestetyssä konferenssissa New Ways to Teach and Learn for Student Engagement.

Tilaisuudessa oli paljon loistava puhujia ja panelisteja, muun muassa Helsingin yliopistosta professorit Hannele Niemi, Jari Multisilta ja Jari Lavonen sekä Lapin yliopistosta Heli Ruokamo. Stanfordin professorit Daniel Schwartz ja Linda Darling-Hammond pitivät ajatuksia herättävät puheenvuorot. Läsnä oli muitakin huippututkijoita, joiden tutkimuksiin pääsi tutustumaan työryhmien esityksissä. Omassa esityksessäni Teacher Students Participating at Creative Problem Solving Process and Developing Pedagogical Skills pohdin luovan ongelmanratkaisun prosessin merkitystä mielenkiintoon, motivaatioon ja ajattelun taitoihin.

Motivaatiota on, mutta ei oppitunnilla?

Kuten Suomessa, myös muualla motivaatio puhuttelee. Antamalla oppilaalle vastuuta ja vapautta, myös motivaatio lisääntyy. Vai lisääntyykö? Esitysten ja puheenvuorojen ”rivien välistä” olin lukevinani, että tutkijoiden tahto vastata enenevässä määrin niin sanottujen tavallisten opettajien ja tavallisten lasten tarpeisiin on vahvempi. Moni hyvä malli tai motivoiva menetelmä jää opettajalta käyttämättä, koska se on joko sopimaton arkeen tai niin monimutkainen, että sen oppimiseen menee tahattoman paljon aikaa. Uudet opetussuunnitelmat meillä ja muualla kannustavat myös enemmän oppilaan ja opettajan väliseen yhteisyöhön (myös opettaja oppii oppilailta) ja opettajien väliseen yhteistyöhön, kuten myös oppilaan osallistamiseen ja yksilölliseen arviointiin. Oikeastaan kysymys ei olekaan siitä, etteikö olisi motivaatiota tai ei olisi sitouduttu opittavaan asiaan, vaan oppilaan motivaatio ja kiinnostus ovat ”ajautuneet” nopeasti hyvin kauas oppituntien sisällöstä (sekä tiedollisesti että taidollisesti). Miten voidaan kehittää opetusta siten, että hyödynnetään tätä olemassa olevaa motivaatiota ja kiinnostusta myös tunnilla oppimiseen?

 
21st Century Skills

Mielestäni jo viimeiset kymmenen vuotta koko kasvatusala on puhunut tulvaisuuden taidoista ja siitä, miten koulu ja opetus voi tukea näiden taitojen kehittämistä ja kehittymistä. Täyttä yksimielisyyttä luetteloissa ei ole ja jokainen taho tarjoaa hiukan poikkeavia visioita. Koin raikkaana professori Daniel Schwartzin ajatuksen siitä, että eiköhän se ole hiukan ennustajaeukon hommia, pohtia mitä tulevaisuudessa tarvitaan – Onko kukaan näitä luetteloita kyseenalaistanut ja voiko tulevaisuus sitten olla jotain muuta, ja voidaanko tarvita myös ihan erilaisia taitoja? Se mihin varmasti pystymme ottamaan kantaa, on nykypäivä ja sopeutuminen uusiin haasteisiin juuri nyt.

Esitelmässään professori Darling-Hammond avasi tulevaisuuden osaamisen kärkiä: miten henkilö asian sisällön ja merkityksen ymmärtää, miten hän osaa asioita soveltaa, miten opittua voi siirtää eteenpäin ja viestiä opitusta muille, miten hyödyntää yhteistyötä ja miten oppia oppimaan vielä tehokkaammin. Kaikkeen ei aina ole ohjeita, eikä voi ollakaan: ohjeet antavat suunnan, ja toisinaan sitä suuntaa ei voi olla tiedossa ennen matkaa. Yhdysvalloissa nyt opettajasta riippuvainen oppilas halutaan kasvattaa tulevaisuudessa itsenäiseksi omat tiedot ja taidot tunnistavaksi henkilöksi.

Hard Fun

Lähes pari tuntia pohdittiin sitä, täytyykö koulussa olla hauskaa tai täytyykö oppimisen olla hauskaa. Parhaana ja ajatuksia herättävänä puheenvuorona koin tulevaisuuden oppimisen tutkijan Claudia L´Amoreauxin esittämän käsitteen Hard Fun. Selityksen mukaan paras ilo ja hauskuus tulee siitä, kun joku tehty työ tuo mielihyvää, johon voi paneutua väsyneenäkin ja silti siitä voi nauttia. Ei tarvitse olla hauskaa, mutta palkitsevaa ja innostavaa kyllä. Näin ollen toisen hauska on toisen tylsä. Yleisö vertasi ajatusta polkupyörällä ajamiseen, jolloin korkeaakin mäkeä jaksaa polkea, kun tietää, että kun tulee alamäki, niin se on todella kivaa. Paikalla oleva opettaja tosin totesi siihen, että nykykoulussa mäkeä saa rehkiä ylös jatkuvasti, mutta oppilaat eivät pääse ikinä nauttimaan alamäkilaskusta.

Myös professori Schwartz totesi esityksessään, että jatkuvasti ei voi olla motivoitunut ja täytyy saada myös levätä. Saman huomion olen tehnyt luovan ongelmanratkaisun prosessissa, jossa aktiivista ja luovaa ajattelua vaativat jaksot vaihtelevat levon ja niin sanotusti käsillä tekemisen jaksojen kanssa.

Panelistien mielestä hauskoja ovat ne menetelmät, sisällöt ja työkalut, jotka ovat joustavia. Esimerkiksi saha on hauska työväline, koska sitä voi käyttää niin moni ihminen niin moneen eri tarkoitukseen – joku jopa soittamiseen.

Design Thinking/Design Teaching

Konferenssin laajuus ei antanut mahdollisuutta perehtyä aiheeseen laajemmin, mutta olin havaitsevani, että tulevaisuudessa halutaan tarjota oppilaille paljon enemmän valinnan varaa tehdä asioita myös käsillään. Ajattelu linkittyy taas kerran luovaan ongelmanratkaisuun, jossa voidaan myös puhua tuotekehityksestä, olkoon tuote sitten jotain fyysistä, virtuaalista tai muuten aineetonta.

Innokas-keskuksen johtaja Tiina Korhonen vei meidät tutustumaan Fab Labiin, jossa on loistavat puitteet oppimiselle muotoilun avulla. Vierailun aikana tuli hyvin selväksi, että lapset, jotka eivät saa onnistumisen kokemuksia koulussa, saavat niitä Fab Labissa ja löytävät motivaationsa sitä kautta. Nykylapset kokeilevat paljon ja myös erehtyvät paljon, eikä se ole heille mikään ongelma. Myös Fab Labissa syntyy ensin useita prototyyppejä ennen kuin syntyy mitään järkevää. Ja taas kerran saatiin huomata, että parhaita ovat ne työkalut, joita voi käyttää mihin vaan ja kelvottomia sellaiset reseptimäiset ohjeet, jotka kahlitsevat luovuutta.

Yhteenvetona voisin todeta, että opetussuunnitelmat niin meillä kuin muuallakin hakevat tietojen ja taitojen tasapainoa, tietopuolen ollen tähän asti vaakakupissa se painavampi.


Teksti: Merike Kesler, erityisasiantuntija Kehittämiskeskus Opinkirjo
Kuva: Helsingin yliopisto LUMA-keskus/Sakari Tolppanen/Elisa Lautala